Salainen operaatio: Sukellusvene UC 57 matka Hamnskäriin

UC57 Sukellusvene Itä-Uudenmaan saaristossa on Saaristomuseon julkaisu Båtar 3. Teksti Henry Forssell. Porvoo 2004.

Sukellusvene UC 57 Liepajassa vuonna 1917. Kannella sukellusveneen päällikkö Friedrich Wissmann (toinen vasemmalta). Kuva: Sota-arkisto.

 

Sukellusvene UC 57 matka Hamnskäriin Ensimmäisen maailmansodan aikaan, vuonna 1917

Mitä kahdeksan suomalaista miestä, väärennetyin passein ja käsituliasein, tekivät Puolan Danzigissa marraskuussa 1917? He olivat pukeutuneet siviilivaatteisiin ollakseen herättämättä huomiota. Päästyään, Neufahrwasserin satamaan, miehet lastasivat neljä tonnia räjähteitä ja muuta sotamateriaalia sukellusveneeseen UC 57.

He olivat räjäytysiskujoukon jääkäreitä ja lähdössä toteuttamaan Suomen historiassa täysin poikkeuksellista sotilasoperaatiota. Lastin määränpäänä oli Pernajan piskuinen kalastajien saari, Hamnskär.

Sukellusveneen räjähteet oli tarkoitettu Pietarin ja Viipurin välisten rautatieyhteyksien katkaisemiseen. Suunnitelmana oli räjäyttää keskeisiä siltoja ja estää näin miehistö- ja asekuljetukset Venäjältä Suomeen. Sukellusvene miehistöineen ja jääkäreineen olivat pelinappuloita ensimmäisen maailmansodan suurvaltapolitiikassa, sekä Venäjän ja Suomen sisäisissä levottomuuksissa.

 

Jääkäriliike lähentyi Saksaa

Jääkäriliike syntyi ylioppilaspiireissä vuoden 1914 loppupuolella. Taustalla vaikutti venäläistoimien aiheuttama pelko Suomen tulevaisuuden ja autonomisen aseman puolesta. Erityistä huolta aiheutti oman sotaväen, Suomen kaartin lakkauttaminen. Liikkeen tavoitteena olikin sotilaskoulutuksen hankkiminen ulkomailta Suomen irrottamiseksi Venäjästä. Tammikuussa 1915 Saksa ilmoitti valmiudestaan kouluttaa 200 suomalaista. Eritoten ylioppilaspiireistä lähti nuoria miehiä jääkäreiksi sotilaskoulutukseen Saksaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan jääkäreitä liikkui meriteitse pintakulkuneuvoin, Saksan ja Suomen välillä, toistuvasti. Poikkeuksen muodostaa sukelluvene UC 57:n Hamnskärin operaatio, jossa miehistön sijaan kuljetettiin lähes neljä tonnia räjähteitä ja muuta materiaalia Suomeen. Parolen (Jääkärisäätiö jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistyksen jäsenlehden) päätoimittaja Jukka Knuutin mukaan operaatio muistuttaa tämän päivän erikoisjoukkojen toimintaa, jossa sukellusveneellä viedään suurvaltojen erikoisjoukkoja operaatioalueelle. Suomalaiset sotilaat eivät ole koskaan muulloin osallistuneet vastaavanlaisiin sotatoimiin.

Tarkoitus oli, että räjähteillä katkaistaisiin Pietarin ja Viipurin väliset rautatieyhteydet. Räjäyttämällä sillat, voitaisiin estää miehistö- ja asekuljetukset Venäjältä Suomeen. Spekulaatioiden varaan jää, saattoiko Saksan suunnitelmissa olla jo syksyllä 1917 maihinnousu Suomeen, jossa venäläisten joukkojen määrä tosin oli vähenemään päin.

 

Saaristolaiset sukellusveneoperaatiossa

Valmistelut sukellusveneen ja sen lastin vastaanottamiseen aloitettiin Suomessa jo kesällä 1917. Tehtävän saivat ratsumestari Harald Åkerlund, Hannes Ignatius ja Gustaf Silferhjelm, jotka kaikki kuuluivat Sotilaskomiteaan (vuosisadan alussa hajotetun Suomen armeijan upseerien yhteenliittymä). Silferhjelm tunsi hyvin Itä-Uudenmaan saariston olot, ja lisäksi hänellä oli hyvät yhteydet paikallisiin kalastajiin ja luotseihin.

Paikallisilla saaristolaisilla olikin operaatiossa merkittävä rooli. Luotsi Anton Forsell oli jättänyt luotsinvirkansa 1912, sillä osana venäläistämistoimia Suomen luotsilaitos oli alistettu Venäjän laivaston alaisuuteen. Syyskuussa 1917 kansanopistonrehtori John Österholm pyysi Forsellia kuitenkin jälleen luotsin tehtäviin. Tällä kertaa kyseessä oli salainen sukellusveneoperaatio. Forsell vastasi pyyntöön myöntävästi ja osallistui muutamaa päivää myöhemmin salaiseen kokoukseen Helsingissä. Kokouksessa oli tarkoitus lyödä operaation suunnitelmat lukkoon.

Järjestäjien alkuperäinen suunnitelma oli, että sukellusvenettä olisivat vastassa Ignatiuksen ja Åkermanin suuret huvimoottoriveneet. Forsell oli kuitenkin suunnitelmaa vastaan. Voi vain kuvitella, mitä Forsell on ajatellut herrojen suunnitelmasta: Huviveneet päivystämässä öisellä merellä, venäläisluotsien silmien alla. Forsellin ehdotuksesta sukellusvene vastaanotettaisiin kaksi meripeninkulmaa Tiiskeristä kaakkoon, jossa vedet olivat riittävän syviä ja karittomia, Hamnskärin edustalla. Sukellusvene ilmoittaisi saapumisestaan valomerkillä, sovittuna ajankohtana, pimeän tultua.

Forsellin myötävaikutuksesta alusta vastaanottamaan valittiin Forsellin luotsilaitoksen aikaisia kollegoita, Johannes Thomasson, Otto Sjöblom, Georg Karlsson ja Konraad Berlin. Huviveneiden sijaan, heillä oli merikelpoiset saaristolaistyyppiset kalastusmoottoriveneet. Epäilysten välttämiseksi mukaan otettaisiin kalastusvälineet, hyljekiväärit ja haulikot siltä varalta, että Orrengrundissa, Boistössä ja Risholmenilla päivystävät venäläisluotsit havaitsisivat heidät.

Paikallisten oli tarkoitus päivystää Hamnskärissä, vanhassa kalasatamassa, jossa oli muutama kalasauna. Sovittiin, että kun sukellusveneen valomerkkeihin olisi vastattu, ajettaisiin kahdella moottoriveneellä rivakasti sukellusveneelle ja luotsattaisiin se sopivaan purkupaikkaan. Forsellin suunnitelman mukaisesti lastin purkamiseen oli valittu kolme vaihtoehtoista paikkaa, joista voitaisiin valita sopivin tuulen suunnan ja merenkäynnin mukaan. Suunnitellun tapaamispaikan asema ilmoitettiin saksalaisille. Kun suunnitelmalle saatiin Saksasta vahvistus, Suomessa, ja Pernajassa jäätiin odottamaan tarkempia tietoja sukellusveneen saapumisesta.

 

Räjähteiden ja aseiden lastaus

Suomalaisjääkärit ja sukellusveneen miehistö valmistautuivat Puolassa lähtöön. Aluksen kuorma oli lähes neljä tonnia ja kaikki piti pakata pienehköihin puulaatikoihin. Sukellusveneen 60-70 cm levyisistä luukuista ei suuria laatikoita mahtunut. Lisäksi perillä Hamnskärissä lasti piti saada purettua miesvoimin avomerellä odottaviin moottoriveneisiin. Jääkärien, johtajana toimi Woldemar Hägglund. Joukossa oli kaksi tulevaa kenraalia, Einar Wichman (sittemmin Eino Vihma) sekä Leo Ekberg. Kuusi jääkäriä oli koulutettu räjähteiden käyttöön ja kaksi radistiksi.

Laatikoihin oli koodeilla merkitty, mitä ne sisälsivät sekä minkä sillan räjäyttämiseen tavara oli tarkoitettu. Lastissa oli räjähteitä, sytytyslankaa, nalleja, sähköisiä laukaisimia, ajastimia, ratakiskopommeja, palopommeja,  Mauser- ja Bayard-pistooleja, patruunoita ja käsikranaatteja. Lisäksi mukaan oli pakattu radiolaitteisto.

Nimestään huolimatta tuon ajan sukellusveneet liikkuivat enimmäkseen pintakulussa. Pintakulussa alus eteni dieseleillä ja nopeammin kuin sukelluksissa, missä sähkömoottoreilla ajettaessa nopeus oli vain muutama solmu. Nykyajan vedenalaisten alukset ovat kehittyneet, mm. hydrodynaamiselta muodoltaan niin, että ne saavuttavat sukelluksissa suuremman nopeuden kuin pintakulussa. Aluksia voi myös ajaa dieselmoottoreilla pinnan alla.

Sukellusveneet ovat ahtaita paikkoja nykyäänkin, vain upseereilla on omat vuoteet. Miehistön jäsenet nukkuvat sängyssä, jonka sattuvat vapaana löytämään. Ahdasta oli myös jääkäreillä sata vuotta sitten. Johtajana toiminut Woldemar Hägglund sentään sai sijan aluksen päällikön, kapteeniluutnantti Wissmanin hytissä. Muut seitsemän jääkäriä saivat tyytyä aluksen keulaosissa olevien miina- ja torpedoputkien väliin ripustettuihin riippumattoihin. Tila oli lisäksi kostea ja kylmä, sillä minkäänlaista lämmitystä ei ollut. Tämä suomalaismiehille täysin outo tila oli heidän yösijansa ja olinpaikkansa melkein viikon matkan ajan.

 

Myrskyssä kohti Suomenlahtea

Kun sukellusvene UC 57 viimein pääsi lähtemään erinäisten viivytysten jälkeen, 12. marraskuuta 1917 klo 14.25 Danzigista kohti koillista, oli sekä Suomessa että Venäjällä poikkeuksellisen epävakaat olot. Vain muutamaa päivää aiemmin bolsevikit olivat kaapanneet vallan Venäjällä. Suomessa sen sijaan oikeistopuolueet olivat saavuttaneet selvän voiton lokakuun alun eduskuntavaaleissa. Levottomuudet lisääntyivät eritoten Etelä-Suomessa, kun maahan muodostettiin bolsevikkeja tukevia punakaarteja.

Heti alkumatkasta sukellusvene teki avomerellä koesukkelluksen 60 metriin. Se oli tärkeää, sillä venäläiset olivat virittäneet sukellusveneverkkoja Suomenlahdelle suluksi. Ne ulottuivat aina 50 metriin asti. Koesukellusten jälkeen UC 57 jatkoi pintakulussa Kuurinmaan rannikkoa pitkin. Liepajan kohdalla kurssi käännettiin kohti länttä ja Gotlannin pohjoiskärkeä. Tuuli yltyi myrskylukemiin. Wissman määräsi painolastitankit täytettäväksi puolilleen, jotta sukellusvene ei rullaisi niin pahasti voimakkaassa merenkäynnissä.

Gotlanti ohitettiin illalla 13. marraskuuta ja kurssi käännettiin kohti pohjoista. Saksalaiset olivat laskeneet miinoja laajalle alueelle Gotlannista pohjoiseen ja Gotska Sandöstä itään. Matkalla omien miinakenttien välissä, sukellusveneen toiseen dieselmoottoriin tuli vika, jonka korjaaminen vei yli kymmenen tuntia. Yhdellä koneella ajettaessa vauhti hidastui huomattavasti.

Näkyviin tuli Bogskärin majakka. Omat miinakentät oli ohitettu. Kurssi otettiin itäkaakkoon kohti Hiidenmaan pohjoiskärkeä. Tappaakseen aikaa ahtaassa keulassa jääkärit istuivat gramofonin ympärillä soittaen sotasyksyn schlagersuosikkia Die kleine Mädchen, die musst Du fragen. (Eläydy tunnelmaan kuuntelemalla You Tubesta: Die kleinen mädchen.)

 

60 metrin syvyydessä: Raapivaa ääntä

Myöhään illalla, 15. marraskuuta sukellusveneen runkoa vasten kuului yhtäkkiä raapiva ääni, aivan kuin laivan kantta pitkin olisi vedetty raskasta ketjua. Ääni alkoi keulasta ja jatkui pitkin sukellusveneen kylkeä ja hävisi kohti perää. Ääni syntyi, kun miinojen ankkurivaijerit koskettivat sukellusveneen runkoa, välillä niin taajaan, että edellisen miinan vaijerin ääni kaikui vielä perästä, kun seuraava vaijeri jo raapi keulaa. Sukellusvene oli saavuttanut venäläisten Hangon ja Hiidenmaan välille virittämän ulomman miinasulutteen. Miinoja oli 20 000 kappaletta eri syvyyksissä. Onneksi tämä oli osattu ennakoida ja UC57 oli sukeltanut 60 metrin syvyyteen.

Jääkärieverstiluutnantti Yrjö Tenhunen kertoi matkasta näin (Parola, nro 1/2010):
”Kun me sukelsimme sitten ensimmäisen kerran, niin oudolta se vähän tuntui. Korvissa pikku­sen humisi ja vähän naksa­hteli rumpukalvo, mutta ei siinä huomannut mitään erikoisempaa kun siihen tottui, niin helpos­tihan se meni. Me jouduimme yhteen otteeseen olemaan n. 30 tuntia veden alla. Kun läksimme alittamaan miinakenttää, tapahtui se hyvin hitaasti,parin solmun nopeudella. Kaikki oli hyvin hiljaista. Siihen saakkahan oli kovaa merenkäyntiä, sillä oli kova myrsky, kun tulim­me Itämeren yli ja vieläpä täällä Suomenlahden suullakin oli kova aallokko. Mutta kun menimme tuonne 50-60 metriin oltiin aivan kuin liikuttaisiin tyynessä vedessä… Siihen teki sitten oman vaikutuksensa vähän sukelluksen jälkeen se, että vedenalaisen veneen ulkoseinämässä alkoi kalista miinojen vaijerit, teräsvaijerit, joitten avulla miinat oli ankkuroitu eri syvyyksiin”.

Muutaman tunnin kuluttua ääni lakkasi. Suomenlahden sulutteen ensimmäinen miinakenttä oli ohitettu. UC 57 saattoi nousta hetkeksi pintaan ottamaan raitista ilmaa, ennen sisempää Porkkalan ja Naissaaren välistä miinakenttää. Tenhunen kuvaa tapahtumia näin:

”Me ajoimme 60 metrissä ja onnellisesti menikin pitkän aikaa, kun ykskaks tämä meidän veneemme pysähtyi. Se oli sen merkki, että me olimme verkossa kiinni. Vähänhän meitä häkellytti ajatus, että saahan nähdä, miten tässä loppujen lopuksi käy. Miinakentässä oltiin, miinoja ympärillä ja alus oli verkossa kiinni.”

”Mutta meillä oli tarmokas kapteeniluutnantti Wissman, tämän vedenalaisen veneen päällikkö. Hän otti tilanteen hyvin rauhallisesti ja komensi kaikki miehet perälle. No, menimme perä­puolelle ja kapteeni antoi määräyksen tyhjentää perätankit. Silloin perä nousi jonkun verran ja kun laiva pantiin kulkemaan takaisinpäin, niin se pääsi irti tuosta        verkosta ja me noustiin pinnalle”.

 

Päivällinen miinaverkossa

Pelko ja huoli lienee ollut miesten mielissä. Jukka Knuuti korostaa, kuinka outo ja ennen kokematon tilanne tämä suomalaismiehille oli – siitäkin huolimatta, että he olivat olleet vuosia merillä ja käyneet läpi monia kriisitilanteita.

Tenhunen jatkaa:  “En mene sanomaan, kuinka pitkä aika tästä ensimmäisestä irrottau­tumisesta oli kulunut, kun jo olimme kiinni toisessa verkossa. Ja nyt olimme lujasti, nyt ei päästy ei eteen eikä taakse, ei ylös eikä alas. Mutta meillä oli kylmäverinen laivan­päällikkö. Hän sanoi, että ruvetaanpa pojat päivälliselle ja syötiin siellä päivällinen siinä miina­verkossa. Kapteeni tietysti teki omia laskelmiaan, millä tavalla tästä yritetään. Teimme saman tempun kuin aikaisemmassa verkossa ollessamme: laivan päällikkö komensi kaikki miehet perään ja nyt perä otettiin aivan tyhjäksi, myös perätankit vedestä. Laivan perä nousi noin 40 asteen kulmaan. Keula oli 40 asteen kulmassa pohjaa kohti. Ja sitten täydellä voimalla taakse. Siinä yritettiin useampia kertoja mutta lopulta se onnistui ja tultiin pintaan”.

”Näin oli selvitty myöskin toisesta verkosta. Mutta aina oli miinakenttää vielä edessäpäin. Laivan päällikkö kysyi meiltä Suomeen tuotavilta, että menemmekö vielä alas. Siinä on vaara tarttua edelleen verkkoon, vai ajammeko pinnassa – siinä on taas vaara ajaa miinaan. No, kai ne tulivat siihen tulokseen, että pinnassa ajetaan. Loppuosa miinakenttää ohitettiin onnellisesti”.

 

Näkyvissä Hamnskär

Sukellusvene, kokeneen ja kylmäpäisen kapteeni Wissmanin johtamana, ohitti Tiiskerin ja Hamnskärin ja oli 17. marraskuuta Suursaaren länsipuolella. Hämärän tultua, sovittuna aikana, UC 57:n nousi pintaan. Meri oli tyyni, vain runkoa huuhtoi kevyt maininki. Suoraan edessä häämötti Hamnskär, ja kaukana idässä meren pinnan yllä heijastuivat venäläisten partioveneiden valokeilat. UC 57:n tornista annettiin Hamnskärin suuntaan sovittu valomerkki, valkoinen-vihreä -valkoinen, mutta vastausta ei tullut. Puoli tuntia myöhemmin tehtiin uusi yritys yhtä tuloksettomana.

Kuten edellisessäkin pattitilanteessa, Wissmann päätti sukeltaa ja antaa miehistön syödä päivällistä. Kapteeniluutnantilla taisi olla psykologista silmää. Paras keino rauhoittaa miehistö, lienee ruoka. Kokki oli valmistanut hyvän jäähyväispäivällisen, mm. papuja, jotka syötiin vilkkaan keskustelun ja gramofonimusiikin säestäessä.

Aterian jälkeen sukellusvene nousi jälleen hitaasti pintaan. Tällä kertaa miehistö sai vastaukseksi sovitun valomerkin valkoinen – punainen – valkoinen. Viestinnässä oli tapahtunut väärinymmärryksiä, kun sukellusveneen aikataulu oli muuttunut. Onneksi pernajalaisluotsit olivat kuitenkin tulleet Hamnskärille.

Wissmann ja Hägglund menivät kannelle vastaanottamaan lähestyviä kalastajamottoriveneitä. Ensimmäisenä sukellusveneen kannelle hyppäsi luotsi Anton Forsell. Silferhjelm osoitti tarvittavat dokumentit laivan kapteenille, jonka jälkeen Forsell nousi sukellusveneen torniin luotsaamaan sen hitaasti Hamnskärin eteläpuolelle. Sää oli tyyni ja lasti päätettiin purkaa avomerellä. Kuun valossa kuormattiin kuuteen moottoriveneeseen aseita, räjähdysaineita ja radiolaitteita. Neljän tonnin kuorman purkaminen oli käsipelillä totista ja hikistä hommaa. Lisäksi liikkuminen ja työasennot olivat hankalat ja epäergonomiset, sillä kalastusveneitä ei saanut ajettua kiinni sukellusveneen kanteen, veneen kuperan muodon vuoksi.

Kiitokseksi saksalaismiehistölle suomalaiset antoivat 80 kilon juuston (joka piti ensin leikata puoliksi, jotta se mahtui kansiluukusta sisälle), tynnyrillisen voita, sikareita, savukkeita ja neljä litraa Savon viinaa. Lisäksi Silferhjelm antoi Sotilaskomitean kiitossähkeen, joka oli osoitettu Saksan keisarille. Silferhjelm oli ohjeistettu pyytämään vielä lisäpalvelusta kapteeni Wissmanilta. Hän ehdotti, että sukellusvene ajaisi paluumatkalla sisäväylää Helsinkiin ja laukaisisi torpedonsa kohti venäläisiä sota-aluksia, jotka olivat ankkurissa Kruunuvuorenselällä. Sen jälkeen alus voisi suunnata nopeasti Vanhankaupunginlahdelle, jossa miehistö voisi nousta maihin ja heidät vietäisiin autoilla turvaan. Wissman ei voinut suostua suunnitelmaan pyytämättä lupaa Saksasta. Onnentoivotusten ja Suomelle sekä Saksalle kohotettujen eläköön-huutojen jälkeen ja suomalaisten laulettua Die Wacht am Rhein sukellusvene UC57 suuntasi kulkunsa takaisin avomerelle. (Eläydy tunnelmaan kuuntelemalla You Tubesta: Die Wacht am Rhein.)

Hamnskärin kivikkoista rantaa. (Kuva Mari Hirsikallio)

Hamnskär. (Kuva: Mari Hirsikallio)

 

Kalastajaveneiden lasti

Kalastajaveneiden oli alkuperäisten suunnitelmien mukaan tarkoitus suunnata suoraan lastaamisen jälkeen kohti ennalta määrättyjä paikkoja. Lastaus oli tapahtunut kuitenkin niin nopeasti ja pimeässä, että kollit joutuivat epäjärjestykseen ja Forsell luotsasi veneet kohti Hudötä ja luotsin kotirantoja. Lill-Hudön ja Grytholmenin välisessä suojaisassa satamassa veneet jakoivat lastin uudelleen.

Ensimmäisenä saatiin lastattua Kotkaan lähtevä vene. Luotsi Thomasson hinasi kotkalaisveneen Skarvenin ja Boistön väylälle, jonka jälkeen Thomasson suuntasi kohti Ruotsinpyhtäätä lastin toisen osan kanssa. Kotkalaisveneessä oli mukana viisi paikallista miestä ja kolme jääkäriä. Miesten oli tarkoitus kuormata lasti uudelleen Långössä ja kuljettaa myöhemmin veneellä piilotettavaksi sopivaan paikkaan Pyhtään seudulle. Toisin kuitenkin kävi.

Skarvenilta lähdettyä veneessä ilmeni moottoriongelmia, matkanteko viivästyi niin, että päivä ehti valjeta ennen kuin vene ehti ohittaa Boistön luotsiaseman. Forsellin suunnitelmista poiketen, oli käynyt niin, että Kotkasta ei ollut saatu kalastusvenettä. Niinpä seurue matkasi valkoisella huviveneellä, joka nyt kostautui matkalaisille. Boistön luotsit olivat havainneet veneen jo edellisenä päivänä ilman lastia, matkalla länteen ja aavistivat nyt, että jotain oli tekeillä. Boistön luotsivanhin Willenius käski ilmoittaa veneestä punaisten esikuntaan Stockforsiin. Sieltä lähetettiin hinaaja mukanaan aseistautunut iskuryhmä. Kotkalaisveneen miehet yllätettiin kesken purkamisen. Lasti takavarikoitiin, venekunta vietiin Kotkan poliisiasemalle punaisten kuulusteltaviksi. “Syntyi aikamoinen sählinki ja selittely”, totesi kommodori Erik Wihtol kiinnijäämisestä Rannikonpuolustajassa (n:o 3, 1986). Punakaartilaisjohtaja Eero Haapalainen kävi myöhemmin vapauttamassa heidät. Voi vain kuvitella, minkälaisia hetkiä miehet ovat näissä tilanteissa kokeneet.

 

Lastien kanssa syysmyrskyssä

Sarvilahtelaisten vene pääsi matkaan ennen sarastusta. Se suuntasi pohjoiseen Strömslandetiin, jossa pääasiassa radiolaitteistoja käsittänyt lasti piilotettiin erään kesähuvilan verannan alle. Alunperin oli tarkoitus asentaa radiolaitteisto Suur-Sarvilahden kartanon päärakennuksen uuniin, mutta koska tilanne oli levoton Itä-Uudellamaalla, radiolaitteisto päätyi Kulosaaressa sijaitsevaan Eino Kailan Villa Ainolaan. Sähköttäjä, jääkäri Leo Ekberg piti yhteyttä Suomen ja Saksan välillä 15. joulukuuta alkaen aina Helsingin vapauttamiseen asti kevääseen 1918.

Porvooseen lähteviä veneitä oli kolme. Lähtöä päätettiin lykätä seuraavaan iltaan, sillä päivä oli alkanut sarastaa. Koillistuuli oli noussut ja veneet ajoivat räntäsateessa kohti länttä. Lindströmin veneeseen löivät aallot sisään ja moottorin magneeton johdot kastuivat. Vene ajelehti kohti etelää ja oli enää 50 metrin päässä Rönnskärin rantatyrskyistä, kun moottori saatiin käyntiin ja matka saattoi jatkua Risholmenin luotsivartiotuvan ohi huomaamatta. Puoliltaöin venekunta saapui kovassa sateessa Orrbyfjärdenin rantaan Vessölandetiin purkamaan lastin Olanderin kesähuvilalle.

Lastissa oli räjähdysaineita eivätkä miehet uskaltaneet kiinnittää veneitä rantakallioihin kovan merenkäynnin vuoksi. Ne kiskottiin läheiselle hiekkarannalle ja lasti purettiin ja piilotettiin puuliiteriin. Muutaman päivän päästä lasti kaivettiin huvilan perunapeltoon. Yön miehet viettivät huvilan keittiössä tarkkaan vartioita pitäen ja paksut huovat ikkunoiden eteen ripustettuna. Aamun sarastaessa Thomasson ja Forsell palasivat meritse kuin viattomat kalastajat. Sää oli kirkastunut ja puhalsi navakka luoteistuuli.

Alkuperäinen suunnitelma, rautatiesiltojen räjäyttäminen Karjalan kannaksella, raukesi useasta syystä. Siltoja kyllä räjäytettiin, mutta se liittyi pikemminkin joukkojen omaan spontaaniin toimintaan. Ainoa alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunut silta, joka tuhoutui, oli Kiviniemen puinen rautatiesilta Vuoksen ja Suvannon yhtymäkohdassa. Senkin poltti jääkäri Läheniemi, sillä hän halusi säästää kaukaa kuljettamansa räjähdysaineen muuhun tarkoitukseen.

 

Sukellusveneen traaginen kohtalo

Sukellusvene UC 57 ei selviytynyt kotimatkastaan. Aamuyöllä 18. marraskuuta se jätti Hamnskärin taakseen. Sen jälkeen kaikki yhteydet sukellusveneeseen katkesivat ja se raportoitiin kadonneeksi.

Suursaaren Suurkylän kansakoulun opettaja Emil Elenius heräsi aamun sarastaessa 18. marraskuuta kahdeksan aikoihin. Hän katsoi ulos ikkunasta. Tuuli navakasti pohjoisesta, merellä vyöryivät vaahtopäät, mutta näkyvyys oli hyvä, vaikkei aurinko ollut vielä noussut. Yhtäkkiä Kappelniemen takaa ilmestyi aamun punertavaa taivasta vasten sukellusveneen siluetti puolentoista kilometrin päässä rannasta. Vene ajoi hitaasti kohti pohjoista. Kansi oli kokonaan näkvissä, koska aallot eivät lyöneet sen yli. Erityisesti Eleniuksen mielenkiinnon herätti etukannen tykki, koska hän ei ollut nähnyt sellaista aikaisemmin. Elenius tunsi venäläiset ja englantilaiset sukellusvenetyypit hyvin ja siksi hän päätteli veneen saksalaiseksi.

Sukellusvene muutti kurssin koilliseen. Tuuli ja merenkäynti löivät nyt veneen paapuurin puoleiseen kylkeen ja vene alkoi rullata voimakkaasti, noin 20 astetta kummallekin puolelle. Pian tämän jälkeen kuului kaksi räjähdystä, jotka Elenius tulkitsi veneen tykin laukauksiksi. Sen jälkeen sukellusvene suuntasi kohti pohjoista ja katosi syvyyksiin.

 

Lähde: Jääkärikanslia, 2006.

 

Venäläinen vartiomiehistö varmisti, ettei vene ollut venäläinen eikä englantilainen. Myös Hirskallion luotsituvan luotsit totesivat, ettei sukellusvene ollut venäläinen. Koska saksalaisilla ei ollut Itämerellä tuolloin muita sukellusveneitä, alus oli mitä todennäköisimmin UC 57. Muutama päivä tapahtuman jälkeen Suurkylän sataman edustalla havaittiin ajelehtimassa saksalainen miina.

Jälkipolvien spekulaatioiden varaan jää se, miksi UC 57 oli Suurkylän edustalla aamulla 19. marraskuuta. Odottiko kapteeniluutnantti Wissmann laivastoesikunnasta uusia ohjeita? Ajoiko sukellusvene venäläiseen miinaan? Halusiko Wissmann päästä eroon sukellusveneen 18 miinasta ennen kotimatkaa?  Tapahtuiko kovan merenkäynnin vuoksi jotain odottamatonta?

Aiemmin vallalla on ollut käsitys, että UC 57 ajoi miinaan Viron edustalla. Jari Eerola esimerkiksi viittaa tutkimuksessaan englantilaistietoihin, joiden mukaan uppoamispaikka olisi lähellä Hiidenmaan pohjoisrannikkoa. Uudemmissa lähteissä on nojattu kuitenkin Eleniuksen silminnäkijähavaintoon. Todennäköisimpänä on pidetty sitä, että UC 57 todella tuhoutui omaan miinaansa. Venäjän laivastolla oli Suurkylän satamassa suuret polttoainevarastot ja muuta varustusta sukellusveneilleen. Se oli sopiva kohde laskea miinat. Jukka Knuutia lainaten, mitä syytä venäläisillä olisi ollut miinoittaa kotivesiään, missä ei juuri vieraita liikkunut.

Kun 2000-luvulla Itämereen laskettiin Saksaan johtava Nordstream -kaasuputki. Sen yhtenä reittivaihtoehtona oli linja Suursaaren itä- ja eteläpuolelta, toteutuneen pohjoispuolisen linjauksen sijaan. Jukka Knuuti kertoo leikitelleensä ajatuksella, että jos itä-eteläpuolen linjaus olisi toteutunut, olisiko samalla löytynyt UC 57:n hylky.

Sittemmin Jääkärisäätiön puheenjohtaja, prikaatikenraali Asko Kilpinen kertoi käyneensä Saksan sukellusvenelaivaston museossa Laboessa lähellä Kieliä. Monumentissa on jokaisesta tuhoutuneesta vedenalaisesta profiilikuva ja tieto aluksen tuhoutumispaikasta. UC 57:n kohdalta tiedot puuttuivat. Kilpinen kertoi museonhoitajalle opettaja Emil Eleniuksen jo 1934 julkaiseman kuvauksen. Museonhoitaja – itsekin sukellusveneveteraani kiitti saamastaan informaatiosta todeten, että nyt ei sukellusvene UC 57:n kohtalo ollut enää tuntematon. Onnettomuudessa surmansa saaneiden saksalaisten muistoksi paljastettiin 12.8.1934 Hamnskärilla muistomerkki, johon on hakattu uhrien nimet.

Sukellusvene UC 57:n uhrien kunniaksi pystytetty muistomerkki Hamnskärillä. Kiveen on hakattu uhrien nimet.

 

Sukellusveneen UC 57:n miehistö:

Sukellusveneen UC 57 päällystönä olivat: kapteeniluutnantti Friedrich Wissman, res. luutnantti, Richard Faust ja insinööriupseerikokelas August Weingand. Kansimiehistöön kuuluivat ylipursimiehet Fritz Werner ja Arthur Nitsch, pursimies Karl Klingenberg, ylimatruusit Wilhelm Evers ja Wilhelm Holtrup, matruusit Gustav Hanke, Ansas Skistims, Arthur Willy Hadler ja Alfred Barth sekä sähköttäjä Max Anesorge ja sähköttäjän apulainen Karl Hermani. Sukellusveneen konemiehistön muodostivat: ylikonemiehet Hermann Mews ja Oskar Grille sekä konemiehet Karl Steinman, Wilhelm Clasen, Willy Heinrich, Arthur Biller. ylirasvaaja Johannes Waldeyer ja rasvaajat Albert Osthoff, Adrian Haidinger, Otto Bär, August Elchinger, Karl Meyer, Paul Schirmer. Onnettomuudessa surmansa saaneiden saksalaisten muistoksi paljastettiin 12.8.1934 Hamnskärilla muistomerkki, johon on hakattu uhrien nimet.

 

 

Lähteet:

Forssell, Henry, Sukellusvene UC57 Itä-Uudenmaan saaristossa. Saaristomuseon julkaisu: Båtar 3, 2004. Porvoo.

UC57 Sukellusvene Itä-Uudenmaan saaristossa. Jääkärikanslia, artikkeli (8.2.2006).

Internetlähteet:

Eerola, Jari, Suomen sotatoimissa 1918 ja niiden yhteydessä surmansa saaneiksi tai kadonneiksi ilmoitetut saksalaissotilaat. Liite tutkimuksessa Englannin laivastotoimet Itämerellä. <http://www.helsinki.fi/~jjeerola/englskuol.htm> Käyty sivulla 22.9.2014.

hylyt.net, <http://www.hylyt.net/hylky.jsp?id=uc-57&gt; Käyty sivulla 22.9.2014.

Jääkärien elämäntyö, kuva sukellusvene UC 57:n muistomerkistä: http://www.jp27.fi/uutiset/136-perinneyhdistyksen-hallitus-hamnskarissa. Käyty sivulla 17.11.2014.

Knuutila, Jukka: Jukka Knuutin esitelmä Hamnskärissä 5.9.2013. Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys ry:n internet-sivusto. <http://www.jp27.fi/perinneyhdistys3/137-jukka-knuutin-esitelma-hamnskarissa-5-9-2013>  Käyty sivulla 22.9.2014.

Rannikonpuolustaja 1986, no 3, Lokakuu. 29 Vuosikerta. Helsinki 2006. Internetosoite: http://www.rannikonpuolustaja.fi/archive/1986_3.pdf. Käyty sivulla 22.9.2014.

Wihtol, Erik: UC-57 Hamsnkärin muistomerkki. Rannikon puolustaja, 29. vuosikerta, lokakuu 1986, N:o 3. Käyty sivulla 22.9.2014.

 

Linkit:

Mari Hirsikallion kuvia Hamnskäristä: http://www.kameravene.fi/pakkelipokka/Hamnskar.htm

You tube: Die Wacht am Rhein, jonka suomalaismiehet lauloivat hyvästellessään sukellusveneen miehistön: You tube. http://www.youtube.com/watch?v=zikcHnimsxk. Käyty sivulla 17.11.2014.

You Tube: Die kleinen Mädchen. Syksyn 1917 schlager-suosikki, jota miehet kuuntelivat gramofonilla sukellusveneessä.  http://www.youtube.com/watch?v=4sSRq337KxM. Käyty sivulla 17.11.2014.

Advertisement