Koskenkylän Anderssonit

Koskenkylän vanha silta. Taustalla näkyy Forsby Gård, keväällä 2011.

 

Askolinin ajan sahatoimintaa

Anderssonien suvun historia Koskenkylässä on voitu  jäljittää aina vuoteen 1691. Ja jos sitä vanhemmat kirkonkirjat eivät olisi tuhoutuneet tulipalossa, jäljet luultavasti johtaisivat vieläkin pidemmälle.

Vuonna 1935 Nils Andersson täytti seitsemäntoista vuotta. Jo tuolloin hänet tunnettiin riuskana ja työteliäänä kaverina, ja siksi Askolin halusi Nils Anderssonin palvelukseensa kuskiksi. “Ne tiesi et siinä on semmonen kaveri, joka tekee töitä”, Nils Anderssonin pojanpoika Cale Andersson kertoo. Niinpä Askolin hoiti hakemukset ja paperit ja niin Nils Andersson sai ajokortin erivapaudella ja ryhtyi autonkuljettajaksi Askolinille.

 

Nils-Erik Andersson elementissään ylämaankarjansa laitumilla, syksyllä 2014.

Cale Andersson syksyllä 2014.

Katso video, jossa Nils-Erik ja Cale Andersson kertovat sukunsa vaiheista ja elämästä Pernajan Koskenkylässä.

 

Askolinit arvostivat työntekijöitään, luottamus oli molemminpuolista. Sisällissodan aikaankin työläiset puolustivat työnantajaansa, olivat porteilla vastassa punakaartilaisia ja sanoivat “sinne ei mennä”, Nils Anderssonin pojanpoika Cale Andersson kertoo ja lisää, “he kohteli työläisiä niin hyvin.”

 

Forsby Gård. Johannes Askolin (1843-1912), menestynyt kappias, tehtailija ja kauppaneuvos rakennutti hän oman linnan, arkkitehti John Sttergrenin suunnitelmien mukaisesti. Vaatimuksena oli, että linnassa tuli olla ainakin yksi torni. Kolmikerroksinen kivinen jugendlinna valmistui 1908. (Postikortti Peter Heleniksen kokoelmista.)

 

Forsby Gårdin puistoon rakennettiin myös keilarata jugendpaviljonkeineen. Kun Johannes Askolinin tytär Maini Askolin kuoli 1929, linnan mailta purettiin keilaradan paviljonki ja paikalle rakennettiin arkkitehti Harry Röneholmin suunnittelema hautakappeli Maini Askolinin viimeiseksi leposijaksi. (Kuva Peter Heleniuksen kokoelmista.)

 

Koskenkylän vanha silta ja saha aluetta. Taustalla näkyy Forsby Gård. (Kuva Peter Heleniuksen kokoelmista.)

 

Askolinien vaikutus Koskenkylässä on ollut merkittävä. Kun Nils Anderssonin poika Nils-Erik syntyi vuonna 1944, Koskenkylän saha oli vielä toiminnassa. Saha työllisti suurimman osan kylän väestä. Anderssonitkin olivat sahalla töissä monessa polvessa. Nilsin isä Ivar Andersson (s. 1854) oli uittohommissa. 1900-luvun alkupuolella teollisuudessa tarvittiin vielä paljon miestyövoimaa, kun ei ollut koneita, esimerkiksi trukkia.

Koskenkylässä joen toisella puolen oli lautatarha ja joen yli meni pienoisrautatie. “Tapulihommat tehtiin ihan käsin, ja ne ei ollu pieniä tapuleita”, kertoo Nils-Erik Andersson, “sit kun ne oli kuivaneet, ne laitettiin proomuun ja menoksi.” Talvella tukkeja ajettiin hakkuualueilta niin sanotulle yläjärvelle, Hammarträsketille, ja keväällä jäiden sulettua uitettiin Koskenkylään. “Ne tukit sahattiin tässä ja ne, jotka oli Koskenkylän kosken alapuolella, ne uitettiin Isnäsiin”, Cale selventää.

Saha-alueen läpi kulkee yhä kaunis, historiallisesti arvokas ja rakennuskannaltaan hyvin säilynyt Askolinintie. Sen varrella on jäljellä myös vanha maakaupan rakennus. Ehkä erikoisin Nils-Erikin lapsuuden ajan kauppapuodeista oli kuitenkin pieni kauppa  Forsby Skolan (Koskenkylän koulun) lähellä. Sitä piti vanhempi mies, “niin helvetin nuuka”, Nils-Erik sanoo, silloin “saatiin jo ostaa jääkaappeja, mut hänellä oli sellainen vanha betonikellari. Siellä oli voit ja kaikki. Pari kiloo oli tossa kaapissa liikkeessä. Se juoksi sitten edestakasin hakemassa (kellarista). Se veti sen markan niin jumalattoman pitkäks”, Nils-Erik sanoo.

 

Saha-alueen läpi kulkee yhä kaunis, historiallisesti arvokas ja rakennuskannaltaan hyvin säilynyt Askolinintie. (Kuva Peter Heleniuksen kokoelmasta.)

 

 Askolinintien varrella on jäljellä myös vanha maakaupan rakennus. (Kuva Peter Heleniuksen kokoelmasta.)

 

Askolinintie keväällä 2011.

 

Maakaupan tulitikkurasia.

 

Sahatoiminta loppui Koskenkylässä 1950-luvulla ja siirtyi kokonaan Isnäsiin. “Se oli kova pala kyllä näille monille silloin”, Nils-Erik toteaa. Vuosikymmenen alussa oli rakennettu monta rintamamiestaloakin. Karjalan evakoille oli järjestetty kylästä tontteja ja viljelysmaata. Perheet olivat tulleet sahalle töihin. “Sitten kun saha lopetettiin, ne lähti kaikki lipettiin Ruotsiin, ja talot jäi siihen riviin”, Nils-Erik sanoo. Se oli ajan ilmiö. Moni lähti Ruotsiin sotien jälkeen leveämmän leivän perässä.

 

Saaplarin sitkee kaveri!

Ivar Andersson viljeli uittohommien lisäksi maata. Tilukset olivat Spökbackan ympäristössä ja ne jaettiin sittemmin hänen lastensa kesken. Ivarin poika Nils Andersson touhusi loppuelämänsä autojen parissa. Kulkupeliksi vaihtui vuosien myötä linja-auto, kun Ivarista tuli linja-autonkuljettaja. Vaikka Nils “ei ollut iso mies, niin sitkee kaveri” hän oli, kertoo Nils-Erik isästään. “Se kilpaili vielä hiihdossa saaplari –  mä olin seittemäntoista vanha, kun mä hakkasin hänet hiihdossa ensimmäisen kerran, ja mä treenasin niin maan perkeleesti. Se oli tärkeetä saada se kampoihin”, Nils-Erik jatkaa värikkääseen tyyliinsä.

Kilpailuviettiä ja haastajan vikaa Nils-Erikistä löytyy. Eräänä kesänä Nils-Erik äityi harjoittelemaan kilpapyöräilyä tosissaan, kilpaillen C-juniorina mm. Porvoon ajoissa.  “Sit kun mä katsoin noita tuloslistoja, niin Siiri Rantanen hakkasi minut kymmenellä sekunnilla. Perhana se oli eläkkeellä! Saakeli, kun saa vanhalta eläkeläismuorilta selkään!”, Nils-Erik eläytyy vuosikymmenten takaisiin tunnelmiin.

Urheilu oli toisenlaista 1950-60-luvuilla kuin nykyään. Se oli enemmänkin ajanviettotapa ja luonteva osa lasten vapaa-aikaa kuin erillinen etenkään ohjattu harrastus. “Ei ollu muita vaihtoehtoja kuin hiihtää ja pelata palloa”, Nils-Erik sanoo. Tehtiin sitä, mitä oli tarjolla eikä vanhemmat treeneihin kuskailleet.

 

Hippaa koululla: “No helvatta, mä menin puuhun!”

Nils-Erik Andersson kävi Forsby Skolania 1950-luvulla. “Täytyy myöntää, että mä olin vilkas kyllä – mulla oli ainoo toi urheilu, hyvä aine”, Nils kertoo. Pientä kisaamista Nils-Erikillä oli opettajansakin kanssa. Mieleen on jäänyt hippaleikki naata, jossa sai juosta ja mennä minne vain. “No helvatta mä menin puuhun, ja mä etsin sellasta puuta, joka oli lähellä jotain (toista puuta). Kun pojat luuli, et nyt me saadaan se, niin mä hyppäsin sieltä latvasta toiseen.”

Koulun alapuolella, joen puolella oli hyvä mäki puineen. Opettaja Olof Sarelinin maailmaan ei tahtoneet oikein mahtua Nils-Erikin vauhti ja tempaukset. Kun muut lapset eivät tavoittaneet Nils-Erikiä, opettaja Sarelin ilmoitti, että hänpä ottaa Anderssonin pojan puusta kiinni. “Mä sanoin sen ku tulet… sit se nauroi tällein ilkeesti, et nyt nyt katotaan… kun hän oli just aika lähellä, ni mä hyppäsin toiseen,” Nils-Erik kertoo.

Opettaja Sarelin ymmärsi, ettei taipunut oppilaansa kaltaisiin “apinahyppyihin” puusta puuhun. Niinpä hän julisti, että nyt juostaan koululle ja se joka on viimeinen koulun rappusilla, on ensi kerralla hippa. Nils-Erik tuli vikkelästi puusta alas. Sarelinin tahtia hidasti pussihousut ja jatsarit ja kun hän hengästyneenä pääsi koulun portaille ja vilkaisi taakseen, niin kukas se selän takana muu olikaan kuin Nils-Erik.

 

Työ ja perhe

Pojan viikari varttui aikuiseksi ja löysi vaimonsa, Pietarsaaresta kotoisin olevan Inger Holmlundin, “museosta Loviisasta”, kuten Nils-Erik asian itse ilmaisee. Ingerin äiti oli museolla töissä vahtimestarina. “Viisikymmentä tulee kohta täyteen. 1966 mentiin naimisiin”, Nils-Erik kertoo. Anderssoneille syntyi kaksi lasta, Cale vuonna 1967 ja Johanna 1972.

Samoihin aikoihin Nils-Erik sai myös ensimmäisen pidempikestoisen työpaikkansa. Vaikka sahatoiminta oli Koskenkylästä loppunut, pääsi Nils-Erik 22-vuotiaana isiensä jalanjäljissä Askolinille töihin, yksityiskuskiksi. Hän kuljetti Askolineja, niin työasioissa kuin myös rouvaa asioille.

Askolinin aikaan Nils-Erik myös kalasti paljon, kuten moni muukin kyläläinen. “Mulla oli lupa, et kaikissa niiden mailla sai käydä kalalla ja metsässä. Ja siihen aikaan mulla oli aika hyvät ajokoirat.” Maita sai käyttää, mutta myytäväksi ei saanut kalastaa tai metsästää. “Siihen aikaan mä kalastelin joka päivä. Mulla oli vedet tuolla noin (Pernajanlahdella), ja talvella mä hiihin aina noille koukuille”, Nils-Erik kertoo.

Vuonna 1972 Askolin luopui sahatoiminnasta ja myi sen Rauma-Repolalle. Kaupan mukana siirtyivät myös työntekijät. Nils-Erik Anderssoninkin työnkuva muuttui. Häntä pyydettiin tehtaalle kuljettajan töiden lisäksi, palopäälliköksi. Niinpä Nils-Erik kävi parin viikon koulutuksen ja otti tehtävän vastaan. Se sopi myös Forsby Frivilliga Brankåren (FBK eli Koskenkylän vapaapalokunnan) toiminnan kanssa yhteen.

 

Tienumero 170: “Juntturassa joka viikonloppu”

Ennen moottoritien valmistumista, kaikki liikenne kulki Porvoon-Loviisan tietä, tienumero 170:ä. “Se oli ihan helminauhana aina viikonloppuna, ihan juntturassa”, Cale Andersson kertoo. 1970-luvulla Calen lapsuudessa, lapset kulkivat tien reunaa, fillarilla, hiihtämällä ja juoksemalla. “Nyt se on niin vaarallinen että lapset ei saa mennä kouluunkaan enää sitä pitkin”, Cale sanoo. Niin ovat asenteet ja kulttuuri lasten kasvatuksessa muuttuneet, vaikka aiempaan verrraten tie on nykyään hiljainen.

“Se oli ihme, jos viidessä minuutissa pääsi meidän tienhaarasta ulos. Ei ollu levee se tie”, Nils-Erik puolestaan jatkaa. “Kolareita oli. Varmasti kerran kuukaudessa soittivat palokunnan paikalle.” Tuolloin Nils-Erik Andersson oli Forsby FBK:n ryhmänjohtajana ja hänelle soitettiin aina, kun jotakin tapahtui.

Calekin kulki usein isän mukana: “Nissen (isoisän) tallissa oltiin kerran, mä olin tommonen pikkunatiainen sillon. Ni hirvee kolaus kuulu, ei siitä ollu ku viiskyt metriä tielle. Mentiin autotallista pihalle. Mosse pyöri katolla. Isä juoksi sisälle, ei menny ees kattomaan, vaan suoraan tilasi ambulanssin… siinä oli kolme autoo ihan rusinana. jos siinä ois ollu joku bussipysäkillä, ni se ois ollu vainaa.”

“Tätä tapahtui koko ajan, etenkin talvella”, Cale kertoo. “Tapahtu siinä hupaisiakin juttuja niissä ulosajoissa. On sitä nähty yhtä sun toista”, Nils-Erik lisää. Kerran eräs kolaroija melkein suuttui palokuntalaisille. Nils-Erik kumppaneineen kävi toimeen, he hinasivat traktorilla auton pientareelta ja “onnittelivat” autoilijaa siitä, että tämä pääsi vähällä, kun  autoon tuli vain pieni painauma – siihen nähden, kun kuolonkolareitakin oli nähty. Kuskipa siitä oikein kimpaantui, että “kyllä siihen (autoon) tuli ihan tarpeeks”, Cale muistelee.

Nils-Erikkin muistaa erään tapauksen. Hän oli vaimonsa, Ingerin kanssa saattamassa kälyä bussille. “Liukasta oli niin saakelisti… sitten tuli yks lada, pyörien perä edellä pellolle… Me juostiin sit sinne kattomaan.” Tilanteesta selvittiin onneksi säikähdyksellä. Sekä kuljettaja että auto säilyivät ehjänä ja auto saatiin vedettyä takaisin tielle. “Sit kun se huomasi, ettei siinä oo käynyt mitenkään, (mies sanoi:) “nyt on kyllä hermosavut paikallaan.” Mutta se tupakka väpätti niin, ettei mies saanut syttymään”, Nils-Erik kertoo ja näyttää, miten tupakka vapisi miehen suupielessä. Joku apuun tulleista “nappasi tupakan, sytytti ja tyrkkäsi (miehen) suuhun”, Nils-Erik nauraa kertoessaan ja toteaa, että taisi hermosavut olla paikallaan.

 

Työt veivät Porvooseen

Rauma-Repola tarjosi Nils-Erik Anderssonille työpaikkaa Raumalta, mutta ei mies niin vain voinut lähteä kotikonnuilta. “En mä voi kun metsästys ja kalastus-vedet täällä, enhän mä saamari niistä luovu sillä lailla”, hän kertoo.

Sattuma vei yrittäjäksi. “Siskoni appiukolla oli huonekaluliike, (hän oli) 72-vuotias”, ja halusi luopua liikkeestään. Niinpä Anderssonit ostivat Näsin Huonekalu Oy:n (Näse Möbel Ab:n) vuonna 1974 ja ryhtyivät kauppiaiksi. “Mulla oli helvetisti tietoo siitä huonekalumyynnistä, kun mä olin ollu yksityiskuskina”, Nils-Erik iskee silmää ja nauraa.

Edellisen omistajan oli tarkoitus jeesata yrityksen pyörittämisessä alkuun, mutta hän sairastui yllättäen. Niinpä Nils-Erik sai opetella yrittämistä omin neuvoin. “Mää tein sillein et otin kirjanpitoa kotiin ja illalla iltalukemiseksi kattelin… niin mä pääsin jyvälle mukaan”, hyväntuulinen mies kertoo. Oppi meni perille ja yksityisyrittäjinä pariskunta jäi eläkkeelle pari vuotta sitten.

Edelleenkin he jatkavat yritystoimintaa “navetassaan”, kuten Nils-Erik sanoo. Navetta tosin on remontoitu täysin eikä juurikaan muistuta alkuperästään. “Siinä just missä meillä on nyt se ompelimo, niin siinä mummolla oli navetta. Jätettiin vielä yks tolppa. Toisella puolella oli sika ja toisella puolella yks vasikka”, Nils-Erik kertoo ja muistaa vielä istuneensa vasikan vierellä navetassa. Nyt Nils-Erik leikkaa ja ompelee samassa paikassa sisätilamattoja eri kulkuneuvoihin, kuten veneisiin, autoihin ja asuntovaunuihin.

Mummon vasikka ja sika ovat nekin vaihtuneet, ylämaankarjaksi, 36 skotlantilaisen alkuperäisrodun edustajaa tallustelee nyt Anderssonien laajalla ja metsäisellä laidunmaalla. Vuonna 1996 pariskunta oli Suomessa ensimmäisten joukossa, joka alkoi kasvattaa ylämaankarjaa. Eläimet voivat laiduntaa ulkona ympärivuoden, sillä ylämaankarjan iho on jopa kaksikertaa paksumpi kuin tavallisen lehmän ja villakerrokset ovat eristäviä.

 

Uusia asukkaita ja elämää

Koskenkylä on kokenut Nils-Erik Anderssonin elämän aikana suuren murroksen. 1940-luvulla Koskenkylän saha oli toiminnassa ja oli keskeinen työn ja elannon antaja  kyläläisille. Sahatoiminnan loppumisen jälkeen Koskenkylästä muutti ihmisiä pois. Nyt vain harva työllistyy kylällä. Näkymiä uudenlaiseen kyläelämään kuitenkin on.

Moottoritie on tuonut Pernajan lähemmäksi pääkaupunkia, josta ihmisiä on muuttanut  seudulle viime vuosina. Kunta on ostanut tai vaihtanut maita Askolinin kanssa ja kaavoittanut uusia omakotitaloalueita Koskenkylään, kuten Anderssonien naapurissa olevan Israelin metsän, Israelsskogenin alueen.

“Ne on tullu maalle”, Nils-Erik sanoo ja viittaa pääkaupunkiseudulta muuttaneisiin. “Lehmät pitää aika jöötä”, Cale jatkaa. Mutta “ei lehmistä valituksia ole tullut”, Nils-Erik lisää. Ehkä luonto ja sen osana maaseudun tilat ovat juuri se rikkaus ja arvo, jota maaseudun kylistä haetaankin.

 

 

 

Lähteet:

Nils-Erik Anderssonin ja Cale Anderssonin haastattelu 8.10.2014. Videotallenne.

Museovirasto. Koskenkylän ruukinalue: http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=889

 

Kuvalähteet:

Helenius, Peter: helenius.net: Vykort och Bilder från Pernå.
http://www.helenius.net/vykort/perna/. Käyty sivulla 19.11.2014

kirjasalo.net:
http://www.kirjasalo.net/?21178,forsby-s%EF%BF%BDg-koskenkylan-saha-p.-e.-karlsson%EF%BF%BDs-in-lanthandel-maakauppa. Käyty sivulla 11.11.2014

systeemi.net:
http://systeemi.net/auction_details.php?auction_id=2707054&name=ETIKETTI-LANTHANDEL-FORSBY&cat=1871&itm=540&starting=500&limiting=50&order_field=a.nb_bids&order_type=DESC&username=&seller_option=. Käyty sivulla 11.11.2014

Advertisement