Saaristo ennen ja nyt

 

Tekijän pohdintaa: Saariston elämää ennen ja nyt

 

Elinkeinonsa viimeisiä harjoittajia suvussa

Tarinoidemme huomio on historian pienissä sivujuonteissa, jotka usein jäävät suurempien kertomusten varjoon. Haastateltavat, tarinoiden kertojat ovat ihmisiä, jotka ovat asuneet suuren osan elämästään Pernajan saaristossa, monen suku jo useamman sukupolven ajan.

Pernajan saariston asutushistorialla on vähintäänkin rautakautiset juuret, ja monet nykyisistäkin seudun suvuista on asuneet näillä main jo vuosisatoja. Tarinat avaavat näkökulmia saariston elämään, sen menneeseen, nykypäivään ja muutokseen, jonka saaristo on kokenut. Muistossa polveillaan niin isovanhempien kuin omissa lapsuusaikaisissa tapahtumissa. Koti, koulu ja elanto ovat olleet jo sukupolvien ajan elämän kulmakiviä, niin myös haastateltujen kertomuksissa. Elanto oli riippuvainen luonnosta ja säistä, ja koostui usein monesta lähteestä. Tarinat tuovat lähelle ja muistuttavat niistä elämän ehdoista, jotka vielä viisikymmentä, puhumattakaan ajasta sata vuotta sitten, olivat saariston arkipäivää.

Kalastajan mökki Sarvisalon läheltä. (Kuva Peter Heleniuksen kokoelmista.)

 

Silloin väki työllistyi lähellä kotiaan. Osa sai elantonsa maanviljelyksestä tai karjataloudesta, mutta vielä useampi alueen lukuisista kartanoista, tai varhaisen teollisuuden palveluksesta, kuten Koskenkylän ja Isnäsin sahoilta. Lisäturvaa leivän syrjään toi monelle pienimuotoinen hyötyviljely, jokunen kotieläin, kuten lehmä tai sika sekä kalastus. Vuodenkierto rytmittyi vuodenaikojen ja säiden mukaan, niin kartanoilla, sahoilla kuin omilla viljelypalstoillakin. Useimmat asuivat nykymittapuulla ahtaasti ja ne, jotka olivat palveluksessa kartanoilla tai sahoilla, saivat yleensä asunnon työväelle rakennetuista asuintaloista tai torpista.

Koneellistuminen ja yhteiskunnan lopullinen murros agraariyhteiskunnasta moderniin teollistuneeseen palvelu- ja informaatioyhteiskuntaan levisi ehkä hitaammin, mutta yhtä varmasti saaristoon kuin muuallekin maahan. Kun perinteiset elinkeinot ja elämäntavat säilyivät saaristossa joitakin vuosikymmeniä ruuhkaisempaa Suomea kauemmin, kuuluu onneksemme tarinoissa vielä vanhan ajan elämän ääni. Nyt on kuitenkin viimeiset hetket saariston perinteen tallentamiseksi.

Monet tapaamani ihmiset ovat olleet perinteisten saaristoelinkeinojen viimeisiä harjoittajia. Ammattikalastajien määrä on romahtanut, kartanot eivät enää työllistä niin kuin ennen ja Pernajanlahden molemmat sahat, Forsby ja Isnäs, on lakkautettu. Parhaimmillaan entisajan työväen ja kartanon isännän tai muun työnantajan välillä vallitsi molemmin puolinen kunnioitus ja luottamus. Moni sai myös viljelymaata ja pihapiirin asuintalonsa lisäksi. Erityisesti kartanoiden palveluksessa olleille, tuli vuoden 1918 torpparilain myötä mahdolliseksi lunastaa torppa maineen omaksi.

Saariston ihmiset tunsivat toisensa ja kauempanakin asuvat usein tiedettiin. Yhteisö toi turvaa. Kun elämänpiiri ja kokemukset olivat yhteisesti jaettuja, se auttoi jaksamaan silloinkin, kun olosuhteet olivat haastavat. Perheet auttoivat toinen toisiaan ja tiukan paikan tullen myös työnantaja. Solidaarisuus oli yhteisön sisäänkirjoitettu arvo.

 

Uusi sukupolvi on jalkautunut saaristoon

Vanhastaan saariston asukkaiden elämäntapa ja elannon hankkiminen siirtyivät vanhemmilta jälkipolville. Nykyisessä yhteiskunnassa niiden harjoittaminen on muodostunut aiempaa haastavammaksi esimerkiksi nykyisen tuotantorakenteen ja byrokratian myötä, ja perinteiset saaristolaistaidot ovat kadottaneet merkitystään. Merenkulku, puhumattakaan käsityöläistaidoista eivät ole enää elinehto.

Uusi sukupolvi elää nyt uusilla reunaehdoillaan Pernajankin saaristossa. Enää ei työnantaja juurikaan tarjoa työpaikan kupeesta asuinpaikkaa, eikä välimatkallakaan autoistuneessa yhteiskunnassa ole samanlaista merkitystä. Etätyötkin ovat monille ainakin teoriassa mahdollisia, joskin syystä tai toisesta sitä ei hyödynnetä siinä mittakaavassa kuin voisi olla järkevää. Ehkä suhde ja sitä myötä luottamus työntekijän ja työnantajan välillä on nykyään harvemmin yhtä hyvä kuin entisajan töissä.

Yhtä kaikki, moottoritie on tuonut Pernajan saariston ja kylät lähemmäksi pääkaupunkiseutua. Alueelle on muuttanut uusia asukkaita. Aiemmin lähes täysin ruotsinkielinen alue on kaksikielistynyt. Uudet asukkaat luovat elämäänsä omista lähtökohdistaan, tuoden oman elämänhistoriansa mukanaan.

Kaupunkeihin keskittyvässä elämänmenossa, on niitäkin, jotka kaipaavat elämältään asioita, joita tiiviit taajamat eivät tarjoa, ehkä rauhallisempaa, yksinkertaisempaa, maanläheisempää tai turvallisempaa elämää itselle tai perheelle. Pernajan saariston ja sen pienten elävien kylien vetovoima on niiden tarjoama yhteisöllisyys. Kotiseutu yhdistää ja muodostaa pohjan identiteetille. Yhteisö toi turvaa ennen, ehkä epävakaammassa ja turvattomammassa yhteiskunnassa kuin nykyään. Mutta yhtä lailla nykyisen postmodernin ajan, alati muuttuvassa, epävarmassa ja monelle juurettomassa maailmassa, jos missä on tilausta kyläyhteisölle. Yhteinen, jaettu historia tuo kotiseutuidentiteetille syvyyttä ja juurevuutta.

Suuri muutos on tapahtunut myös Pernajan saariston rannoilla, jotka ovat moninpaikoin täyttyneet vieriviereen rakennetuista moderneista kesämökeistä. Toisille Pernajan saaristo tarjoaa kodin kesäkuukausina tai osaksi vuotta. Tuskin arvasi virolainen Jüri Warma yhdessä kahdeksan muun maanmiehensä kanssa vuonna 1906 ostaessaan Kabbölestä 300 hehtaaria lähinnä joutomaaksi luokiteltua maata (suurin osa viljelysmaaksi kelvotonta), mihin arvoon arvaamattomaan rannat vielä nousevatkaan. Silloin Pernaja oli kaukainen, syrjäinen saaristoalue, jonka vielä syrjäisempään osaan, virolaismiehet olivat juuri ja juuri kyenneet rahat kokoamaan.

Maisemakortti Våtskäristä. (Peter Heleniuksen kokoelmista)

 

Ihmisten työympäristö on muuttunut radikaalisti. Missä maisemassa ihmiset ovatkaan hankkineet elantonsa ja kasvattaneet lapsensa! Siitä saa aavistuksen, kun katselee Algotin lyhdyn, vanhan venevajan edustalla Lukusundetin salmen maisemia Malmsbyssä – kun käyskentelee perinteikkäiden lammaslaitumien vieritse Rönnäsissä, keskiajalta periytyvien ryhmäkylien raiteilla tai Koskenkylän kosken ja ruukin rannoilla. Elämä on ollut riippuvainen luonnosta ja säistä. Saaristomaisemista ja merestä ei ole nautittu vain lepposina kesäkuukausina, vaan meren rannoilla on selviydytty yhtälailla syysmyrskyssä ja talven tuiverruksessa.

Silti, ehkä tietämättömyyttään tulee ajatelleeksi, että päätetyön, nyky-yhteiskunnan hektisyyden ja taloudellisten tulostavoitteiden keskellä, entisajan elämä ei kaikkinensa ollut huonompi kuin nykyinen. Työ oli fyysistä, mutta se samalla piti ihmiset paremmassa kunnossa niin henkisesti kuin fyysisesti. Ympäristöön ja yhteisöön kasvoi osaksi ja kiinni. Se oli elämän turva.

Haastateltavat valikoituivat osin sattuman sanelemina, aikataulun ja saavutettavuuden puitteissa. Projektimme on ollut rajallinen myös laajudeltaan. Tarkoituksena on jatkaa työtä, mikäli taloudellinen tuki hankkeelle mahdollistuu. Haluaisimme laajentaa ja syventää sivustoamme niin alueellisesti kuin tiedollisestikin (joskin pysymme Pernajassa), tehdä haastatteluja, valokuvata ja kertoa uusia, “vanhoja tarinoita” ja kenties myös uusia tarinoita. Tämä on ollut tekijöilleen antoisa ja elämää rikastuttava matka. Kauniit maisemat mielessämme, kiitämme kaikkia tarinansa kertoneita saariston asukkaita sekä projektiin osallistuneita tahoja, eritoten Pernajan Saariston Merenkävijöitä, jonka hanke sivuston kokoaminen on ja Suomen Kulttuurirahastoa, joka on tukenut projektia. Erityiskiitos yhdistyksen puheenjohtaja Antti Laukkaselle, joka on toiminut hankkeen promoottorina ja yhdistyksen hallituksen jäsen Mikko Närille, joka on toiminut projektin mentorina.

Lotta Suomalainen, kirjoitukset ja haastattelut (FM, historioitsija, historian ja yhteiskuntaopin opettaja)
Arttu Suomalainen, kuvat (Graafinen suunnittelija, Studio Suomalainen)

Advertisement